Sivut

tiistai 15. marraskuuta 2016

Maamiinojen maa

Jokunen päivä sitten lehdissä aina Britanniaa ja Yhdysvaltoja myöten kerrottiin tapahtumasarjasta, joka seurasi järjettömän klovnivillityksen rantautumisesta tänne. Pelleilyn seuraukset eivät olleet tällä kertaa kovin kevyet.

Eräs kanadalaisherramies oli päättänyt lähteä klovneilemaan pienemmässä kylässä. Kyläläiset olivat tietenkin säikähtäneet ja luulleet tätä karmivaa pelleä hengeksi, täällä kun uskotaan syvästi henkiin ja tuonpuoleiseen elämään. Kun kyläläisille oli valjennut, että hahmo onkin ihminen, olivat he joukolla lähteneet perään tarkistaakseen millainen mies siellä maalin alla on. Kanadalaismies oli puolestaan hätääntynyt ihmisjoukon lähestyessä ja juossut karkuun lähimetsään. Ja suoraan maamiinaan.

(Aiheeseen sopivasti liittyen muutama sananen sananvapauden toteutumisesta näissä olosuhteissa. Paikallislehdet ovat nimittäin sittemmin yhtäkkiä pyörtäneet puheensa ja aiemmat uutisensa ja kieltäneet täysin tämän tapahtuman todenperäisyyden. Sananvapaushan on täällä utopiaa, ja sensuuri heiluu jopa ihmisten henkilökohtaisia facebook-kirjoituksia myöten, joten mitenkään ennenkuulumatonta tälläinen tapahtuneiden asioiden mitätöinti ei ole.) 

Noin kuukausi sitten kuulin miehestä, joka oli kävellyt iltamyöhällä baarista kotiin, tuttua polkua. Muutama sata metriä ennen kotiaan mies oli harhautunut polulta ja astunut suoraan miinaan. Lähitalon asukkaat olivat kuulleet räjähdyksen ja tulleet apuun. Mies oli onnekas, hän menetti vain raajan. 

Kambodzasta on edelleen miljoonia maamiinoja, keskimäärin kerran päivässä joku astuu sellaiseen. Usein ne metsässä juoksijat ovat tavallisia leikkejään leikkiviä tai kiinalaisyrityksille romumetallia etsivä lapsia. 

Liikkuminen on turvallista ainoastaan päällystetyillä teillä ja merkityillä, ahkerasti käytetyillä poluilla. Vaikka Battambang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki, ovat nämäkin maat ja mannut yhä tiuhaan miinoitettuja. Sadekaudella tulvat liikuttavat maaperää, jolloin myös miinat liikkuvat. Meille on sanottu, että vaikka automatkalla yllättää kamala pissahätä, niin "vähän syrjemmälle puskaan" meneminen on silti ehdottomasti kielletty, on pakko pissiä siihen tienlaitaan. 

Meillä on täällä voimassa järjestön puolesta sotariskivakuutus, joka mahdollistaa esimerkiksi nopean evakuonnin ja ambulanssilennon. Tavoitteena kuitenkin on, ettei tuon vakuutuksen ehtoja tarvitse alkaa testailemaan, joten jätetään ne metsässä juoksentelut siihen kun taas ollaan Pohjolan turvallisen taivaan alla. Jälleen yksi asia, josta osaan nykyään olla kiitollinen.

Miksi niitä miinoja sitten täällä maassa majailee? Sisällissodan aikaan punakhmerit kylvivät niitä estääkseen maanmiehiään pakenemasta kylistä joukkosurmalta. Nyt sotien jälkeen raivausoperaatio on hidas ja kallis. Yhden miinan raivaaminen maksaa n. 1000 dollaria, ja miinojen liikkuessa jatkuvasti maan mukana ei mikään alue ole takuuvarmasti turvallinen, vaan haravointia täytyy tehdä jatkuvasti kaikkialla. Monet paikalliset ovat itsekouluttautuneet miinanraivaajiksi. Kuulin eräästä miehestä, joka oli aikanaan kuulunut punakhmerien armeijaan ja osallistunut miinoitukseen. Nyt vuosien jälkeen hän koittaa hyvittää tekojaan raivaamalla näitä miinoja pois ja kouluttamalla esimerkiksi maanviljelijöitä raivaamaan miinoja pelloiltaan.

Jätän tähän loppuun tälläisen ajatuksen, ihan vaan pohdittavaksi vaikka siellä lenkkipolulla metsässä. Eletään vuotta 2016, jolloin mm. suomalainen firma on ottanut palkkalistoilleen älyrobotin, 3D printterillä saa tehtyä aseen ja piilolinsseillä voidaan ottaa valokuvia. Ja samana vuonna pelkästään yhden valtion rajojen sisällä maamiinat vaativat edelleen uhrin joka päivä, eikä Kambodza valitettavasti ole lainkaan ainutkertainen näissä tilastoissa. Ihmisoikeustyöntekijänä haluan vaan kysyä, että mikä on oikeasti tärkeää?


 Minski, sodan jälkiä pohtien
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti