Olympialaisia ja juhlia

Viime päivinä on tapahtunut vaikka ja mitä. Järjestimme opokoulutusryhmälle piknik-päivän, jonka teemana oli "suomalaiset mökkiolympialaiset". Meillä oli oikein avaijaiset fanfaareineen, joissa laulaa luikautettiin Suomen, Saksan ja Kambodzan kansallislaulutkin. Olympialajeissa oli mukava Kambodza-twisti, kun esimerkiksi pussijuoksu tapahtui riisisäkeissä ja keilaus hoidettiin kookoksilla. Valitettavasti kisamestarina minulla ei ollut aikaa kuvata, joten todistusaineisto jäi vähäiseksi. Piknik-eväitä sekä palkinnoiksi jaettuja vinkuvia kylpyankkoja (laadukkaalla urheilukilpailulla on oltava laadukkaan palkinnot!) riitti onneksi jaettavaksi myös paikalle kerääntyneelle lapsilaumalle. Siitä jäi erityisen hyvä mieli :)

Piknikille matkustettiin tuktuk-kulkueessa läpi kaupungin :)
Photo by Buntith Mak

Hyvin toimi keilaus näinkin, kookosvesi vain lensi kun keilat kaatuivat!

Pussijuoksu olikin yllättävän rankka laji, varsinkin meidän ihanille leideille korkokengissä ;)

Palkintoankat herättivät riemua

Piknik oli erittäin onnistunut!

Kotimatkalla opiskelijat halusivat näyttää meille kuinka riisipaperia valmistetaan,
joten pysähdyimme paperinvalmistuskaupassa. Ensin "riisiletut" paistettiin, ja sitten laitettiin kuivumaan.

Samaa riisipaperia voi käyttää sekä maalaamiseen että syötäväksi!

Samalla reissulla kävimme kaikki tapaamassa myös oraakkelia, jolla uskotaan olevan kaikki tieto maailmassa, sekä kyky nähdä tulevaan. Oraakkeleilta kysytään täällä kaikista elämän asioista, esimerkiksi onko puolisoehdokas sopiva tai mikä olisi hyvä hääpäivä, ja oraakkelin antamat vastaukset uskotaan kyseenalaistamatta ja eletään niiden mukaan. Itse ainakin uskon omaan ennustukseni, sillä minulle tuo vanha harvahampainen oraakkeli ennusti hienoa vuotta suurin saavutuksin ;)

Maravy oraakkelin toimistossa.
Tämän oraakkelin luona lausutaan ensin rukous, jonka jälkeen pyhä kirja asetetaan päänpäälle.
Kirjasta valitaan tikulla jokin kohta, jonka oraakkeli sitten tulkitsee ennustuksena.

Jännät paikat! Vanndy toimi tulkkina,
että ymmärsin oraakkelilta saamani ennustuksen ja ohjeet :)

Vanha, viisas ja iloinen oraakkeli,
paikallisten erehtymätön neuvonantaja.

Opinto-ohjaajakouluttajien urssin viimeisellä kerralla pidimme "oppimisbazaarin", jossa jokainen opiskelija esitteli omassa kioskissaan kurssin tärkeimmäksi ajattelemiaan sisältöjä ja oppeja.

Bazaarin vilinää.

Bazaareihin kuuluu ilman muuta shoppailu! Näihin koreihin opiskelijat "ostivat" uusia ideoita,
eli kirjoittivat muiden kioskien tarjoamia hyviä pointteja post-it -lapuille ja keräsivät niitä koriinsa.

Vanndy ja Sokynthy esittelivät upeita "bazaaripöytiään".

Kurssin lopuksi juhlimme valmistujaisia. Maan ensimmäiset opinto-ohjaajien kuluttajat saivat todistukset ja sertifikaatit, jotka oikeuttavat ammatissa työskentelyn. Lisäksi FCA lahjoittaa kaikille kouluille opinto-ohjaajien huoneisiin uudet kalusteet, kuten lukolliset kaapit ja työpöydän, sekä työuniformun. Veimme kaikille kouluille myös "toolboxit", jotka sisälsivät toimistotarvikkeita joka lähtöön. 

Virallinen valmistujaiskuva

...ja sitten se meidän todellisen olemuksen paljastava kuva.
Vakavasti otettavat opettajankouluttajat tässä, päivää!

Onnellisia vastavalmistuneita!

Saimme suuren kunnian tulla kutsutuiksi häihin. Häät pidettiin maan tavan mukaisesti sinä päivänä, jolloin oraakkeli oli ne neuvonut pitämään, ja nyt kaksipäiväiset juhlat osuivat sunnuntaille ja maanantaille. Niimpä maanantaina klo 11 suuntasimme ihanan opiskelijamme Thearyn häihin! Perus maanantai.

Hää- ja hautajaisteltat pystytetään kotitalon lähelle.
 Kaupungissa se tarkoittaa siis tätä: joskus koko katu on poikki juhlaväen istuessa tiellä teltassaan.

Hääpari.
Morsian pukeutuu päivän aikana neljään eri mekkoon, ja kahden päivän häissä
tämä tarkoittaa siis kahdeksaa eri asua. Tässä yksi kauniista luomuksista.

Meidän seurueemme, ihanat ystävät koolla!

Naiset pukeutuvat juhliin todella näyttävästi, tässä kaunis Kanhchara.

Yhtenä päivänä kävimme retkellä. Ensin rentouduimme Kamping Puoy -järvellä, jonka jälkeen tuktuk-kuskimme David vei meidät seikkailulle kotikyläänsä. Pääsimme mukaan kalastamaan sekä tietysti syömään saalista suoraan nuotiolta. Ihana päivä!

Matkalla järvelle pysähdyimme Turtle Pagodaan,
mihin kuulemma erityisesti naiset tulevat sydänsärkyineen. 

Kamping Puoy -järvellä on synkkä historia. Monen neliökilometrin järvi on kaivettu pakkotyövoimalla
punakhmerien hallinnon aikaan. Kambodzalaiset halusivat kuitenkin kunnioittaa järveä ja sen historiaa,
ja tekivät järvestä ja sen ympäristöstä rauhallisen ja rentouttavan vapaa-ajan viettopaikan.

Perinteinen kalastuskeino - verkkojen heitto. 

Iltanuotiolla

En pysty sanomaan mistä tämäkin juttu tuli mieleeni, mutta kirjoitanpa silti. Olen huomannut, että tällaisissa paikoissa oleskellessa tapahtuu joka reissulla sama, hämmentävä asia. Nimittäin jotenkin omien henkilökohtaisten asioiden raja hämärtyy hyvin pian, kaikki tarinat omasta ja vähän muidenkin elämästä jaetaan. Monta kertaa meidän leidiporukassa kuuluu lause "tämä ei oikeastaan liity mihinkään eikä tässä jutussa ole itseasiassa mitään ponttia, mutta...". Eikä ne jutut jää mihinkään basic sivistyneen keskustelun tasolle, vaan tilanne eskaloituu siihen, että aamupalapöydässä kerrotaan edellisyön unien lisäksi esimerkiksi vatsantoiminnan kuulumiset erittäin yksityiskohtaisesti. Mikä kyllä on oikeasti ihan fiksua, koska täällä on pakko tietää mitä toisillemme kuuluu noin niinkun muutenkin mutta myös terveydenkin kannalta. Aasinsilta. Pienikin oire saattaa hetkessä muuttua vakavaksi, ja silloin ei yksin pärjää. Kyllä sitä silti välillä miettii, että en välttämättä Suomessa kahvitauolla kuvailisi työkavereille yhtä avoimesti aamukakan koostumusta. Olen ollut tosi onnekas, sillä en ole juurikaan sairastellut tai vaivastellut täällä. Mulle on varmaan kehittynyt jo vastustuskyky näitä trooppisia basilleja vastaan. Koputan puuta. Ainoastaan kerran tuli joku tauti, jolloin nousi kuume. Lääkärireissuhan siitä malarianpelossa tuli, mutta onneksi ainut löydös oli sairaalan komea brittilääkäri. 

Rauhallista joulunaikaa tämän vastakylvetyn riisipellon tunnelmalla!

Ps. Lokakuussa täällä kävi suomalainen toimittajaporukka tekemässä haastatteluja erityisesti opoprojektiin liittyen, sekä muutenkin tekemästämme työstä. Minun ajatukset päätyivät 16.12. ilmestyneeseen Keskisuomalaiseen. Nettilehdestä en löytänyt juttua, mutta tässä äitini skannaamat lehden sivut. Heh, epäedustavasta kuvasta huolimatta ihan mukavan jutun tekivät! 

♥ Minski, juhlahumusta 

Suomalainen opettaja

Hyvää Itsenäisyyspäivää! Me juhlistimme sitä pitsalla ja punaviinillä ruotsalais-belgialaisessa pitseriassa - lähimpänä suomalaisuutta mihin täällä pääsimme. Muiden asiakkaiden iloksi kajautimme neljän naisen täydellä keuhkokapasiteetilla Maamme-laulun. Siinä me olimme, eri polkujen johdattamana saman keikkuvan pöydän ympärillä Kambodzan trooppisessa illassa, suomalaiset opettajat.

Suomalainen opettaja. Sanapari, joka minimaalisen kokemukseni perusteella herättää luottamusta siitä, että nyt on ammattitaito läsnä. Joissakin kehittyvien maiden kolkissa tätä titteliä kantava lokeroidaan jopa jonnekin sinne taikurin ja Dalai Laman välimaastoon. Mikä tietysti meitä vaatimattomia suomalaisia nolottaa ja kiusaannuttaa. Mekö muka, verkkareissa tässä nytkin istun ja kirjoitan vanhemmille viestiä, kun taas se Janne-Petteri veti Ottoa nokkaan välitunnilla. Kirjoitan, vaikka tiedän että vastauksena saapuu kirjallisesti muotoiluja keskarinheilutuksia.

Väliaikaisesti ulkosuomalaisena uskallan puhua ammattikunnastani positiiviseen sävyyn, jopa kehaistakin. Sillä Suomen rajojen ulkopuolella kehumisen kulttuurin rönsyillessä vapaana saan luvan kanssa arvostaa tekemäämme työtä, ja sanoa sen ääneen.

Suomalainen opetusalan ammattilanen, varhaiskasvatuksesta korkeakouluun saakka, on kansainvälisesti pedagogiikan ammattilaisten terävintä kärkeä. Kiireen keskellä, paita maalissa, oppilaan polvea laastarilla paikatessakin se on tosiasia, joten kahvimukin kohottaminen kollegan kanssa opettajanhuoneessa on enemmän kuin paikallaan. 

Mutta ei se helppoa ole. Opettaja koittaa rautaisella ammattitaidollaan tehdä parhaansa, mutta samaan aikaan nurkan takaa heitellään kiviä kohti. Kops! Byrokratia ja lomakkeiden täytön aikakausi. Kops! Virheettömät lapset, joille ei ole koskaan sanottu ei. Kops! Virheettömien lasten vanhemmat, jotka eivät ole koskaan sanoneet ei. Kops! Yhteikunnan muuttuvat vaatimukset. Kops! Koulutuksen leikkaukset, jotka tekevät mahdottomaksi yhteiskunnan muuttuville vaatimuksille vastaamisen. Kops! Homekoulu ja krooninen poskiontelotulehdus. Kiviä satelee, eikä niitä voi väistää. Pitää vaan ottaa vastaan mitä tulee.

Siinä on pikkusen ahdas rako toteuttaa luovia pedagogisia ratkaisuja. Ei ole ihme, että yksi jos toinenkin uupuu kutsumusammattinsa äärellä. 

Ja silti se opettaja yrittää. Joka päivä se tulee töihin ja tekee enemmän kuin parhaansa. Antaa itsestään tuhat kertaa enemmän kuin on ikinä työsopimuksessa luvannut. Koska se tietää mihin se voi pystyä, ja kuinka tärkeää työtä se tekee. Se tietää, että sen ammatilla tehdään muut ammatit mahdollisiksi, ja kun se tekee työnsä hyvin, se työ näkyy joka alalla hyvinä ammattilaisina, maailman parhaina. Ja sitä paitsi, jokainen lapsi ja nuori ansaitsee laadukkaan koulutuksen. Siksi se opettaja tekee hommansa sydämellä, vaikka välillä ottaa päähän niin että itkettää. Kai se on sitä suomalaista sisuakin.

Laadukkaan koulutuksen huipputaso ei ole kiveenhakattu eikä se pysy yllä koulutustrendien aalloilla kepeästi surffaillen. Se todettiin jo tänään PISA-tuloksia tarkastellessa. Tiedollisesti pärjäämme kyllä, mutta suurta huolta herättävät sekä tasa-arvo sekä kouluhaluttomuus ja -viihtyvyys. Niihin on satsattava, koska motivaation vaikutus oppimiseen on kiistaton - ja tämä tulee jatkossakin näkymään näissä kumarretuissa PISA-tuloksissa. Koulun täytyy kaikin voimin taistella eriarvoistumista vastaan, olkoon se sitten maantieteelliseen sijaintiin tai sosioekonomisen statukseen perustuvaa. Koulun tehtävä ei missään nimessä ole toimia yleishuvittavana sirkuskarnevaalina, jossa opitaan vain mitä kukin itse haluaa. Sen sijaan mielestäni koulun tehtävä on toimia yleissivistävänä turvasatamana, jossa tuetaan kaikkien oppilaiden sisäisen motivaation rakennusprosessia rajojen ja rakkauden tasapainossa. Ilman muuta uusia tuulia ja muutoksia tarvitaan, jotta kehitys jatkaa kulkuaan. Kunpa vain useammin huomaisimme jo olemassa olevan hyvän, ja pitäisimme siitä kiinni. Tukevasta peruskalliosta on helpompi ponnistaa.

Viime viikkoina otsikoihin on noussut nuorten surullinen leikki: opettajien järjestelmällinen kiusaaminen. Niille opettajien itkettämishaasteeseen osallistuneille tai älypuhelimilla mollaamisvideoita nettiin ladanneille sankareille minulla on sen sijaan pieni ajatusleikki. Entä jos se ärsyttävä tiukkapipo ja sitä edeltäneet aiempien sukupolvien tiukkapipot luokan edessä olisivatkin luovuttaneet, antaneet olla. Entä jos he eivät olisi jo vuosikymmeniä tehneet parastaan jaksamisensa äärirajoilla. Eipä olisi jokaisella kaduntallaajalla välttämättä tänään näpeissään sellaisia taitoja, joilla niitä videoita voisi nettiin ladata. Entä jos Johannes Väänänen tai Steve Jobs olisikin vaan tuumannut että "mitä välii, emmä tätä matikkaa tuu ikinä mihinkään tarttee" ja opettaja olisi vaan kohauttanut olkiaan, että "samapa tuo, ei kuulu mulle". Siinä olisi saattanut jäädä koko älypuhelin poikineen keksimättä. Vähän perspektiiviä siihen touhuun. Opettaja on täällä sinua varten, ei sinua vastaan.

No mutta. Nyt löyhkää sellanen oma kehu koko ammattikunnan puolesta tässä huushollissa, että pakko tuulettaa. 

Mutta niin se vain on, joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle. Kambodzassa asuessani ja työskennellessäni elän maailmassa, jossa näen päivittäin käytännössä mitä siitä seuraa, kun ammattitaitoisia opetusalantyöntekijöitä ei vain ole. Täällä banaanipuiden varjossa, rutiköyhän valtion uumenissa maailmaa katsellessa huomaa sen kaiken hyvän, mitä meillä siellä Pohjolan taivaan alla on. Ei sitä ole valmiiksi annettu, vaan kaikki on kovalla työllä rakennettu. Siksi minulla on vahva usko kehitysyhteistyöhön. Meillä on jo niin paljon hyvää. Sillä hyvällä voidaan rakentaa paljon hyvää myös sinne, missä sitä kipeästi kaivataan.

♥ Minski, ylpeä suomalaisuudestani

Hyvää työtä!

Tänään Suomessa vietetään kansainvälistä vapaaehtoisten päivää. Sen kunniaksi muutama sananen tämän työn tuomista ilonaiheista. Vapaaehtoistyöt kehitysmaissa ovat olleet ikimuistoisimpia työpaikkojani, tällä työllä on erityinen paikka mun sydämessäni. Ajatus siitä, että pelkästään oman ajan, tietojen ja taitojen jakaminen voi auttaa jotakuta saavuttamaan paremman huomisen, on yksi kantavista voimista. Mutta erityisesti se yhteistyö, upeiden ihmisten kohtaaminen, lasten elämänilo ja kaikkensa menettäneiden ihmisten vahvuus nousta aina uudestaan jaloilleen. Se on isossa kuvassa se jutun ydin.

Jo pelkästään tähän hetkeen, tähän kuluneeseen viikkoon, sisältyy paljon asioita, jotka tekee erityisen iloiseksi. Meidän kenttäkouluilla on ihan huikea tekemisen meininki. Tällä ja viime viikolla ollaan käyty läpi oppilaskeskeisen opetuksen menetelmiä sekä kehitelty opettajien kanssa erilaisia materiaaleja toiminnalliseen opetukseen. Tällä viikolla opettajat pääsivät itse opetusmateriaalin kehittämisen kimppuun, ja into oli melkoinen! Upeita ajatuksia ja hienoja keksintöjä syntyi.

Opinto-ohjaajaporukan kanssa olen päässyt toteuttamaan mun lempilapsiani. Erityispedagogiikka ja erilaisten oppijoiden tukeminen on aina yhtä kiehtovaa ja lähellä mun sydäntä. Varsinkin kehitysmaissa jaksan rummuttaa lastenoikeuksien ja tasa-arvoisemman koulutuksen puolesta vaikka maailman tappiin. Sen lisäksi olen saanut jakaa innostustani tunnekasvatuksesta, enkä voi kun ilolla katsella kuinka tää porukka sen ottaa vastaan. Upea innostus ja ennenkaikkea ymmärrys tunnekasvatuksen merkityksestä oppimiselle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Ihan uskomaton tämä porukka meillä, en voi kun ihmetellä. 

Ryhmätyönä pohdittiin erilaisia tosielämän keissejä,
esimerkiksi sitä, kuinka ohjata ja tukea opiskelussa lasta,
jolta on käärmennpureman seurauksena amputoitu jalka.

Tässä treenataan ja pohditaan näkövammaisen oppilaan
ohjaamista. Katsokaa näitä kasvoja! Sama ilo ja into on
paistanut niiltä päivästä toiseen koulutuksen alusta saakka.
Sanoisinko, että opettajalle mieletön motivaattori
ja inspiraatio tämä tälläinen opetusympäristö.

Näiden töihin liittyvien asioiden lisäksi mua ilahduttaa tällä hetkellä kovin moni muukin asia. Vaikka täällä kookospalmujen ja banaanipuiden varjossa ei joulutunnelmasta ole tietoakaan, niin ihana äiti jaksaa joka päivä lähettää kuvan partiolaisten joulukalenterin luukusta. Pääsen hengessä mukaan joulukuuhun! Toiseksi, mun ikkunassa iltaisin ruokaileva lihava gekko ei ollutkaan lihava. Nyt ikkunassa vipeltää monta minigekkoa! Aika ihania nuo kolmen sentin pituiset liskot, ainakin siellä lasin toisella puolella. Kolmas major ilonaihe on viimeviikonloppuna julkaistu Gilmoren tyttöjen uusi tuotantokausi! Tiedän, say no more. 

Mutta on täällä kuulkaas draaman aineksiakin ilmassa. Eräänä kohtalokkaana päivänä Elina käytti maan pyhintä esinettä, Henkien taloa, maallisesti köydenpidikkeenä. Köydenpidikkeenä! Vähän niinkun että 'otinpa tosta krusifiksin vasaraksi, kun ei muutakaan ollut käden ulottuvilla'. Sen jälkeen on tapahtunut kaikkia kummallisia epäonnen sattumuksia, joten vähän tässä nyt kiirettä pitää henkiä lepytellessä! 

Henkien talo.
Tänne asetellaan päivittäin henkiä varten kaikenlaisia
lahjoja, kuten ruokaa, juomaa ja suitsukkeita.

♥ Minski, hyvässä hengessä 

Työn iloa

Viime viikot on pitänyt kiirettä, sellaista hyvää kiirettä. Meillä on kolme koulutusryhmää, ja jokaisen kanssa koulutukset rullaavat hyvällä mallilla. 

Dream School -hankkeeseen kuuluvilla kouluilla, yhdellä ala- ja yhdellä yläasteella, pidämme molempien koulujen opettajille viikoittain yhden puolen päivän mittaisen työpajan. Mielellään pitäisimme enemmänkin, mutta sijaiskulttuurin puuttuessa oppilaat jäävät ilman opetusta aina opettajan ollessa muualla. Koulua on maanantaista lauantaihin, joten viikon ainoaa vapaapäivää emme tietenkään voi heiltä viedä, varsinkin kun matalapalkkaisilla opettajilla se kuluu toisen leipätyön merkeissä. Nyt olemme saaneet järjestettyä molempien koulujen kanssa ajankohdan, jolloin oppilailla on koulunsiivouspäivä, ja opettajien läsnäolo ei ole niin pakollinen.

Työpajoissa olemme käsitelleet heidän ajatuksiaan opettajuudesta ja siitä, millainen on hyvä opettaja. Olemme keskustelleet arvioinnista, oppilaslähtöisyydestä, erilaisista oppimistyyleistä ja erilaisten oppijoiden tukemisesta luokassa. Järjestimme myös pistetyöskentelynä "oppimateriaaliesittelyn", eli millaisia kaikkia toiminnallisia harjoituksia saatavilla olevista materiaaleista voikaan tehdä. Näillä pisteillä harjoiteltiin laskemista pullonkorkeilla, rakennettiin muovipullosta vedenpuhdistamo, pelattiin kertolaskumuistipeliä, muodostetiin pullonkorkeista kemiallisia rakennekaavoja, harjoiteltiin englantia pelaamalla, rakenneltiin matikkapalapeliä ja vaikka mitä muuta. 

Tangram-palat aiheuttivat päänvaivaa - ja riemua tehtävän ratkettua.

Näillä välineillä rakentui vedenpuhdistamo.

Opettajien koulutuksissa vipeltää varsinaisten opiskelijoiden lisäksi pieniä apuopettajia.

Sylivauvojen ruokinta ja lasten leikittäminen sujuvat siinä oman opiskelun ohella, aivan kuten työpäivinäkin. 

Lapset kulkevat vanhempiensa mukana töissä - näin järjestyy lasten päivähoito paikallisittain. 

Kirjainharjoituksia alkuopetukseen.
Kuvan otti Elina Yli-Hakala.

Kun luokan ikkunan takana kuuluu kanojen kotkotus
ja sisään leijailee autenttinen navetan ödööri,
silloin tietää että ollaan perusasioiden äärellä.

Kävimme viime perjantaina seurailemassa koulupäivää alakoulussa. Oli hurjan motivoivaa huomata, kuinka työpajojen ideat oli otettu käyttöön samantien. Intoa hieman laski huomio siitä, että montaa asiaa tehtiin kuitenkin vain tekemisen vuoksi, eikä niin että se olisi väline opetettava asian opettamisessa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että jokainen askel eteenpäin on pieni voitto, ja jos kerran maaperä on näin vastaanottavainen uusille ideoille, niin ei muuta kun jalostushommiin! Työ on vasta niin alussa, että olisihan se ihme, jos ei yhtään hakoteillä oltaisi välillä. Tärkeintä on se, että motivaatio on kohdillaan. Työkaverini sanoin "when there is a will, there is a way". 

Kolmas koulutusporukkamme ovat opinto-ohjaajat, joista koulutamme yhdessä kolmen muun suomalaisen leidin kanssa tulevien opinto-ohjaajien kouluttajia. Maan ensimmäisiä lajissaan! Opot ovat työskennelleet jo yli vuoden suomalaisten kouluttajien kanssa, ja ai että miten helppoa kaikki onkaan heidän kanssaan! Meidän näkökulmastamme "pienet jutut", kuten vaikkapa mielipiteiden ilmaiseminen tai ryhmätyöskentely sujuvat kuin vettä vain. Toisissa koulutusporukoissamme tälläinen työskentely on vielä niin vierasta, ettei esimerkiksi parityöskentelyn idea ole auennut, ja ohje "ottakaa pari" tuottaa epäselvyyksiä. Varmasti parin kuukauden päästä tilanne on jo aivan erilainen, onhan opojenkin kanssa aikanaan lähdetty liikkeelle aivan samasta pisteestä.

Meidän koulutuspäivissämme opojen kanssa on keskitytty mm. oppimaan opettamiseen, arviointiin, erilaisiin oppimisympäristöihin, kriittiseen ja luovaan ajatteluun, oppimisen esteisiin ja erityisoppilaiden ohjaukseen. 

Tulitikkupulma sai aivot raksuttamaan vielä tauollakin.

Heittopelin avulla johdateltiin ajatukset
monitasoiseen ja -muotoiseen arviointiin.

On meillä toki ollut aina välillä vapaapäiviäkin, ja esimerksi viikonloppuisin olemme tehneet retkiä pyöräillen tai moottoripyörän kyydissä. Ihana oporyhmämme keksii vaikka minkälaista puuhaa, olemme olleet heidän kanssaan piknikillä, laulamassa karaokea sekä veneretkellä kelluvassa kylässä. Tässä muutamia viikonloppuretkiltä napattuja otoksia meidän kotikaupungista :)

Mielenterveyspyöräretki maaseudun hiljaisuuteen. Kaiken hälinän, rakennustyömaamelun, moottoripyörien pärinän, eläinten mekastuksen ja yleisen vallitsevan härdellin keskeltä oli ihanaa hurauttaa banaaniviljelmien keskelle luonnon rauhaan. Hetkittäin ei kuulunut kuin linnun viserrys ja polkupyörän nitinä. Hermo ja korvat lepäsivät!

Postitoimisto. Lieneekö tuo ihme jos ei posti oikein kulje..?

Kippis! Se kajahti sujuvasti suomeksi, tärkein oppi on siis mennyt perille.

Piknikillä oli tarjolla jos jonkinlaista evästä.

Tästä eväskattauksesta söin ensimmäistä kertaa elämässäni sammakkoa!

Tässä video meidän ihanasta päivästä Ponley Selpak -joella.

Matkalla kelluvaan kylään näimme pelikaaneja, söimme käärmettä venekeittiössä

ja satuimme paikalle auttamaan uponnutta kalastusvenettä. Kerran elämässä -kokemus!

"En mä enää kolmen kuukauden jälkeen pala." Enpä.

Hyvä oli veneretki silti, pandalookin arvoinen etten sanoisi.

♥ Minski, sorvin ääreltä