Sivut

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Koti-ikävästä

Ikävä. Se iskee väkisinkin aina välillä. Vaikka olen matkustellut paljon yksin ja nautin siitä ihan hirveesti, on tämä reissu pikkusen erilainen homma.

Yleensä elän matkoilla sellasta huoletonta "nyytti olalle ja kohti aurinkoa" -elämää. Joka päivä tapahtuu jotain jännää, maisemat ja ihmiset ympärillä vaihtuu. Tuntuu ettei mikään aika ole tarpeeksi pitkä reissaamiseen, aina voisi jatkaa matkaa vielä vähän. Nyt elän ensimmäistä kertaa yksin kaukana kotoa periaatteessa tavallista töihin-kauppaan-kotiin-jumppaan-nukkumaan -arkea. Ihan vieraassa ympäristössä, ilman rakkaita läheisiä. Se on joskus ihan käsittämättömän rankkaa, ja tuntuu etten pysty tähän ja haluan vaan kotiin.

Meidän lähtijävalmennuksessa puhuttiin jonkun verran tästä asiasta, koti-ikävästä. Että kuinka siihen voi valmistautua. Neuvottiin, että ihmissuhteet ja yhteydenpidosta sopiminen kannattaa hoitaa kuntoon ennen lähtöä. Tälläselle tuulella käyvälle hulivilille ihmissuhteiden hoitaminen on vaikeampi paikka, mutta yhteydenpidosta puhuminen ja huolehtiminen ennen lähtöä kyllä jeesasi.

Mikään ei kuitenkaan valmenna siihen, kun kavereiden kauniiden, aurinkoisten syksykuvien ruskan värit tuo sellasen ikävän Suomeen, että on pakko katsoa kaikki saatavilla olevat Suomen luontodokkarit ja leikkiä, että hengittää puhdasta ilmaa ja sammaleen tuoksua metsässä. Ja entäs se tänään satanut kunnon ensilumi! Ai että, täytyy ajatuksissa nuuhkia ekan lumisateen tuoksua ja keittää kuvitteellinen vaahtokarkkikaakao.

Tai kun on viimeyönä ollut unessa Suomessa rakkaiden luona ja seuraavana päivänä on aivan ikävästä rikki. Niin rikki, että youtubevideo Elton Johnista laulamassa Candle in the windin Dianan hautajaisissa menee tunteisiin ja saa itkemään niin vuolaasti että paita kastuu. 

Tai vaikka ajattelee etukäteen, ettei joulu ulkomailla nyt niin paha ole. Ettei se ole enää aikuisena niin tärkeä juttu. ON SE. En kykene edes syvemmin ajattelemaan kuinka istutaan takkatulen edessä koirat sylissä, tai katsotaan koko perheen kanssa sata kertaa nähtyjä mutta silti ihania leffoja, tai pelataan Trivial Pursuitia ja mummua naurattaa meidän pöljät vastaukset. Niin tavallisia juttuja ettei niitä edes huomaa normaalisti, mutta jotka tuntuu kultaakin kalliimmilta just nyt.

Mun tän hetkinen top 10 ikävälista:
- perhe
- ystävät
- koirat, koska on maailman kamalinta ettei niille voi kertoa missä olen, ne vaan luulee että olen ikuisesti kadonnut ja hylännyt ne
- Suomen luonto, siis oikeasti ah ne metsät ja järvet, ja ilma jossa on enemmän happea kuin pakokaasuja!
- tanssitunnit ja lenkkeily, mikä on nyt mahdotonta +30 asteessa auringossa, ja pimeän laskeuduttua ei lenkkipoluille ole mitään asiaa mm. käärmeiden ja maamiinojen vuoksi
- äitin tekemä ruoka, jota kaipaan kyllä Suomessakin omien kokkausteni äärellä
- syysaurinko ja ne kirpeät aamut
- hietön iho
- puhdas vesi, irtokarkit, mustikat ja suolakurkkujuustoruisleipä
- ötökätön koti

Onneksi, ONNEKSI, olen saanut täältäkin kavereita joiden kanssa on ihana hengailla. Onneksi mulla on ihana kollega ja uusi ystävä Elina. Mahtava tyyppi jonka kanssa blondeillaan aivan urakalla. Niin monesti ollaan todettu toisillemme, että 'onneks säkin oot tollanen'. Ja miten älytöntä että pystyn täällä uimaan ja pyöräilemään ja käymään kaupassa ja katsomaan leffoja. Tälläisten tavallisten länsimaalaisten, kotoisuutta lisäävien asioiden läsnäolo on tosi erityistä kehitysmaaoloissa, ei tosiaan mikään itsestäänselvyys.

Onneksi on myös whatsapp ja muut härpäkkeet, niin että oikeasti yhteydenpito Suomeen on tosi iisiä ja saan jutella rakkauden ihmisten kanssa vaikka päivittäin. Täällä kuitenkin on netti ja se toimii melko hyvin. Onhan se nyt aivan luksusta, että voin tosta noin vaan soittaa äitille ja iskälle maailman toiselle puolelle!

Mun tän hetkinen top 10 ikävänpoistolista:
- puhelu äitille ja iskälle
- ystävien kanssa juttelu ja normaalista suomielämästä kuuleminen
- ulos meneminen, ihan vaikka vaan kävelylle tai pyörälenkille, koska sisällä murehtiminen ei auta mitään, ja ainakin kivempi murehtia auringonpaisteessa
- liikunta, sillä endorfiinit ja muut onnellisuushormonit ei ole satua
- ruoka, koska kaikki tuntuu pahemmalta jos on nälkä
- nukkuminen, koska kaikki tuntuu pahemmalta jos on väsynyt
- pari jaksoa Gilmoren tyttöjä ni johan on taas elämä parempaa
- pari kyyneltä helpottaa myös usein
- sosialisointi ihan vaan jonkun elävän olennon kanssa
- sen tajuaminen, että mä en ole täällä koko elämääni, tää etuoikeutettu mahdollisuus päättyy kuitenkin lopulta aivan liian pian, joten nyt loppu turha mariseminen

Ikävän tunne on oikeasti myös tosi kasvattava. Kun löytää itsestään ne keinot päästä pahimmista aallonpohjista yli, oppii koti-ikävääkin sietämään. Tuntuu, että ne kurjimmat hetket ja varsinkin niistä selviäminen ihan yksin opettaa itsestä tosi paljon, mikä on loppujen lopuksi tosi voimaannuttavaa. Mutta voin kertoa, että kaikenlainen ihmisenä kasvaminen ja oman sisimmän löytäminen ei ole ihan päällimmäisenä mielessä juuri sillä hetkellä kun ikävä vyöryy niskaan. Sillon kun elämä on paskaa, niin se on paskaa. Jostain syystä ensimmäinen kuukausi oli kaikista vaikein, ja ilman suomalaista sisua olisin varmaan palannut maitojunassa kotiin. En edes aiemmin tiennyt, että ikävä ja kaipaus voisi sattua niin kovaa, ihan fyysisenä kipuna ja ahdistuksena. Mutta mä oon selvinnyt niistä hetkistä ja tuun selviämään jatkossakin. 

Vaikka tämä teksti on hiukan melankolinen ja ikäväsävytteinen, mitenkäs muutenkaan suomineidolta, niin ei mulla tosiaan joka päivä tai viikko sellanen fiilis ole. Tämä teksti on syntynyt vähitellen parin kuukauden aikana. Aina silloin tällöin on tuntunut siltä, että täytyy vähän purkaa näitäkin tunteita. Noita ikävän hetkiä lukuunottamatta mun elämä on kuitenkin erittäin buenoa täällä, mulla on hyvä olla ja koen oikeasti olevani etuoikeutettu tästä mahdollisuudesta. Sitäpaitsi täältä saa yhdestä leipomosta korvapuusteja!



♥ Minski, haikein terveisin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti