Viimeiset päivät Intiassa - Agra & Delhi

Viimeisenä Etelä-Goan iltana oli meidän hostellin työntekijän synttärit, jonne hän kutsui myös mut ja yhden ruotsalaisen reilaajan, joka tuli mun kanssa asumaan samaan bungalowiin yhdeksi yöksi. Mentiin rantabileisiin, jossa oli tän synttärisankarin kavereiden lisäksi myös pari muuta reilaajaa. Rannalla oli kokko ja istuttiin sen ympärillä porukalla, kuunneltiin hyviä biisejä, syötiin ja juotiin. Join elämäni ekan kokonaisen kaljan tuona iltana, joten jos en mitään muuta tästä reissusta opi niin ehkä ainaki sietämään kaljaa.

Paasin mukaan kokkailemaan. Tai no, aina kun koitin auttaa, mulle sanottiin, etta oon liian hidas.
Olin sitten vaan mukana kannustamassa.

Seuraavana aamuna ei tiennyt tyttö millanen matka oliskaan edessä seuraavina viitenä päivänä. Ihan suunnitelmien mukaan onnistuin kahdella paikallisbussilla löytämään tieni Margaon bussiasemalle. Siellä sitten neljä tuntia odottelin seuraavaa bussia, ja onneks kysyin bussin lähtöpaikasta, koska eihän se ihan sieltä bussiasemalta lähtenytkään, kuten mulle oli neuvottu ja kuten vois olettaa. Kipitin sitten kyseisen bussifirman toimistoon kevyesti rinkka selässä 30 asteen helteessä kysymään neuvoa, mutta se kannatti, koska siten ehdin oikeaan bussiin.

Matka Mumbaihin kestää sen 17 tuntia, joten tunnin ajon jälkeen pitikin vaihtaa nukkumapaikkabussiin. Meidän bussi oli vähän myöhässä, joten vaihtoasemalla pilkkopimeässä sitten yksi työntekijä nappas mua kädestä kiinni ja juostiin yhdessä tien poikki autojen lomassa puikkelehtien (edelleen rinkka selässä) ja otettiin jo lähtenyt yöbussi lennosta kiinni. Ehdinpäs! Yöllä yksin matkatessa kuuntelin tietty kaikkia hemppisbiisejä, ja tuli ekan kerran kunnolla koti-ikävä. Ikävöin perhettä, ystäviä, koiria, kaikkea.. Tuntui etten pärjää yksin, enkä halua enää olla täällä. Onneks aamu ja aurinko toivat tullessaan parempia ajatuksia.

Mumbaissa huristelin bussipysäkiltä tuktukilla juna-asemalle, jossa söin aamupalan, ja hyppäsin sitten junaan. Junat on täällä ihan tajuttoman pitkiä, monissa helposti kakskymmentäkin vaunua. Vaunut on nimetty luokan mukaan, ei esim mitenkään loogisesti numerojärjestuksessä. Vaunuissa lukee esim 2nd class, 2nd class ac, 3th class 3tier sleeper, chair car... Junalippuhan on luonnollisesti hindiksi, joten se ei paljoa mieltä lämmitä. Oman vaunun löytäminen ei siis ollut mikään ihan pala kakkua, mutta onneks sain apua. Kun ostin lippua, oli tarjolla enää vika paikka kolmannen luokan ilmastoidussa istumapaikkavaunussa, mutta se oli pakko ottaa kun muuta ei ollut.

Lyhyesti selitettynä luokat menee ihan järjestyksessä 1-3 hyvästä huonoimpaan, ilmastoitu on kalliimpi kuin normi ja makuupaikka kalliimpi kuin istumapaikka. Turvallisinta on kalleimmissa luokissa, halvimmissa on ahdasta, ryöstöherkempää ja epämääräisempää porukkaa.

Mun lisäksi samassa vaunussa oli vaan kaks muuta naista, ja olin ainoa turisti, joten vähän jännitti. Enemmän kummiski jännitti edessä oleva 18 tunnin istuminen ahtaassa vaunussa. Selvisin, pylly litistyneenä, omaisuus tallessa. Onnistuin jopa nukkumaan pari tuntia.

Koitin ottaa junaselfieta itestani ja koko vaunusta. No tammonen tuli.

Taalla matkustin 17 tuntia.

Aamulla hyppäsin junasta jossain Delhin pikkuasemalla, kävin aamupalalla ja kokeilin tuuriani, josko saisin junalipun Agraan kalliin taksimatkan sijaan. Sain! Maksoi 85 rupiaa eli reilun euron. Myyjä ei puhunut ollenkaan engantia, joten ei ollu yllätys, että lippu oli "luggage" vaunuun, eli kaikkein halvinpaan, mihin ihmiset tunkee, ja jossa matkustetaan seisten 40 neliösentin alueella. Jos ei mahdu sisään, niin roikutaan ulkopuolella. Mulla ei siis ollut toivoakaan mahtua sinne rinkkoineni, joskin se olis varmaan hyvin pian kadonnut siinä touhussa. 

Hyppäsin sitten viereiseen vaunuun, joka olikin aika hyvä vaunu, ilmastoitu 2.n luokan makuuvaunu. Vähän mietin elämääni siinä vaiheessa, kun aseistettu vartija tuli häätämään vaunusta liputtomia vapaamatkustajia. Mulle hän vaan osoitti yhtä punkkaa, että istu siihen, se on hyvä paikka. Vaikka nää ihonvärihommat kääntyy useimmiten aina mun eduksi, niin oli kyllä niin räikeää touhua että alkoi omatunto kolkuttaa, tuntui tosi epäreilulta. Multa ei koko matkana edes kysytty koko lippua, ja nössönä en uskaltanut sen asemiehen läsnäollessa tunnustaa ettei mulla ole sitä. Siinä sitten hiljaa itekseni imeskelin kultalusikkaa.

Rikoksen tiella, mutta ihana perhe matkaseurana

Agraan saavuttua törmäsin kahteen venäläiseen reilaajaan, jotka oli yhtä hukassa kun minäkin. Olga ja Sergei oli tavannut netissä, kun kumpikin oli etsinyt reissukaveria, ja yhden tapaamisen jälkeen lähtivät yhdessä pariksi kuukaudeksi Intiaan. Ihan huippua!

Otettiin yhdessä tuktuk ja lähdettiin etsimään majapaikkaa. Sellanen löytykin, tavallaan. Olihan siinä katto, seinät ja välillä sähköäkin. Agrassa oli ihan sairaan kylmä, varsinkin kun lähdin Goan 35 asteen helteestä, pari viikkoa pelkissä bikineissä kulkeneena. Meidän huone oli kuin pakastin, joka paikassa aukkoja jäätävään ulkoilmaan, ja "sänkynä" semmonen vaneriviritys, jonka päällä oli lakana. Aika fakiiritouhua.

Heti kun oltiin saatu sata kerrosta vaatetta päälle, lähdettiin etsimään ruokapaikkaa. Agra oli ihan hirveän ankea paikka, kuraa, kakkaa, kylmää ja köyhää. Ilma oli niin sankkana sasteista ja roskienpolton savusta, että välillä ei pystynyt ees hengittämään, yskitti vaan hulluna. Ekan kerran koko matkalla alkoi vähän ahdistaa kaikki se kurjuus ja hätä. Olis niin kova halu auttaa, ja sydän särkyy kun siihen ei pysty. Yhdelle kulkukoiralle annoin ruokaa, ihana toveruushetki sen kujien sankarin kanssa.

Aikamoinen muutos rannikon paratiisimaisemiin

Yokuvat on tosi huonolaatuisia, kun en pysty lisaamaan kuvia oikeasta kamerasta,
vaan naa on kaikki puhelimella otettuja. Ehkapa kuitenkin tunnelmasta saa kiinni.

Aavekaupunki

Ei löydetty yhtäkään ravintolantapaista, joten syötiin katuruokaa. Oli muuten ihan hullun hyvää, ja ihan hullu nälkäkin.

Katukeittio

Olga ja Sergei, yhden yon kamppikseni

Iltateeksi maailman parasta masala-inkivaariteeta!

Oon jo monesti miettinyt, että on ollut kyllä hyvä tuuri, etten vielä oo sairastunut (koputtaa puuta), koska oon syönyt ihan mitä sattuu. Oon syönyt kaikenlaisia katuruokia, kalaa, hedelmiä katukauppiailta, jugurttia.. Kerran Goalla käytiin ostamassa Noemin kanssa hedelmiä ja kauppias just söi kookoksen palaa. Meidät nähtyään hän puolitti loppupalan ja käski syödä. Likasista käsistä ja kauppiaan hampaanjäljistä huolimatta ei auttanut kun pistellä poskeen. Ja olihan se ihan törkeen hyvää! Noh, täällä hotellissa just kuuntelen yhden huonekaverin oksentelua, kun oli syönyt "maybe little bit bad street food".. No tästä edespäin oon tarkempi.

Agran jäätävän yön jälkeen lähdin lämmittelemään ulos ja tein aamulenkin Taj Mahalille, koska pakkohan se oli nähdä. Matka olikin vähän pidempi kun kartalla ("osimmoilleen keskisormen pitunen matka tohon risteykseen, ei oo paha") ja tartuin kohdalle sattuneen riksakuskin tarjoukseen. Ihan hyvä, koska en olis ehkä ikinä löytänyt ite perille.

Pikkupossut aterialla

Oli muuten sen verran akanen apina,
etten uskaltanu ku akkia rapsasta kuvan ja juosta karkuun

Kaikessa rauhassa olin tuktukin kyydissa,
kun yhtakkia pojat alko heittelemaan kaarmeita sisaan.
Pikkusen liukkaasti lahdin veke tuolta.

Huhhuh. Kiva tyo pojilla.

Taj Mahal oli upea, suurta rakkautta ollut ilmassa sitä tehdessä. Mun mielestä kuitenkin 750 rupiaa on liikaa sen näkemisestä, mutta olisin katunut jos en ois mennyt. Olin liikkeella niin aikasin aamusta, etta oli aikamoinen sumu. 

Mina ja han

Taj Mahal, suuren rakkauden palatsi

Kierreltiin kuskin kanssa vähän aikaa kaupunkia, haettiin mun kamat hostellista ja sitten menin asemalle ostamaan lippua. Edelliskerrasta viisastuneena pidin huolen, että tiesin mihin vaunuun lippu on. Nyt lippu maksoi 90 rupiaa, olisko n. 1,2 euroa. Vaunu oli 2nd seating, eli väkeä oli joka istuinta kohden kolme. Pieni penkin kulma hienhajuisessa vaunussa tuntui kuitenkin omassatunnossa kultakimpaleelta, koska siihen olin ostanut saman lipun kun kaikki muutkin.

Meidan vaunussa, on niin mukavaa

Koitin ottaa nopeesti salakuvia, mutta eihan se ihan onnistunut.

Jonkin aikaa matkattuani tuli mieleen, että olenkohan oikeassa junassa. Asemalla vaan innostuin bongattuani oikean vaunun, enkä muistanut katsoa, oliko juna oikea. Kysäisin parilta vieruskaverilta että ollaanhan matkalla Delhiin päin, mutta väki vaunussa ei ollut enkunkielentaitoista, joten jäi vähän auki. Puhelimessakaan ei ollut ollut taajutta hetkeen tuolla maaseudulla, joten ei auttanut kuin yrittää olla panikoimatta ja odottaa signaaleja avaruudesta. Latasin onneksi puhelimeen ennen matkaa karttasovelluksen, joka toimii ilman nettiä, ja pari tuntia Agrasta lähdön jälkeen vihdoin paikannuin kartalle. Hurraa, oikea juna!

New Delhin rautatieasema

New Delhiin saavuttuani kiertelin vähän kaupunkia. Ensin jalan, myöhemmin tuktukilla rinkan murhatessa olkapäitä. New Delhi oli ihan toisesta maailmasta kun Agra. Kadut oli tosi siistit, paljon vihreitä puistoalueita ja upeita rakennuksia. Jo rautatieasemalla kiinnitin huomiota siihen, että joka paikassa oli poliiseja tai aseistautuneita sotilaita. 

Tori heti rautatieaseman edessa. Vahan hedelmia iltapalaks.

New Delhi

Illalla huristelin lentokentälle, joka olikin aika hulppea. Valkoista ja kiiltävää joka puolella, ja ihmiset puhuivat hyvää englantia. Mun kengät oli Agran jäljiltä aivan kakkaset ja tuntu että jätin mutaisia jälkiä hienoille valkosille lattioille.. Vietin yön kentällä, koska aamulla aikaisin olisi lento Nepaliin.

Ennen reissua luin monia matkavinkkeja, joissa sanottiin, etta pitais kayttaa vain tuktukeja tai takseja, joissa on mittari. No mulla eka mittarillinen peli tuli vastaan matkalla lentokentalle. Mutta ainakin oon kehittynyt tinkijana!

Mun lukaali, kotoisasti turbaanimiesten leirissa

Tai niin luulin, kunnes aamulla lähtöselvitystiskiä etsiessäni mulle kerrottiin, että lento on peruttu. Mulle ei vaan oltu ilmoitettu mitään. Ja ei, ei oo muita lentoja tarjolla tälle viikolle, kaikki peruttu. Unettoman yön jälkeen nälkäkiukun vallitessa oli meinaan enemmän kun lähellä kunnon itkut. Oli ihan pikkusen houkutteleva taas kerran se Helsingin lento. Onneksi viereisen tiskin nainen hoksasi mun epätoivon ja tarjosi toisen lentoyhtiön lentoa samalla hinnalla, lähtö olisi parin tunnin päästä. Onneks välissä oli turvalasi, muuten oisin pussata moiskauttanut tuota pelastavaa enkeliä!

Ei onneksi tarttenu lahtea liftaamaan.

Tästä äkkilähdöstä johtuen (tai niin ainakin luulen) yks työntekijöistä saattoi mut turvatarkastushommiin. Ensin mut talutettiin kuulustelukoppiin, jossa syynättiin passia ja kyseltiin sitä ja tätä. Tämän jälkeen mut ohjattiin läpivalaisuun ja siitä sitten kumihanskakoppiin, jossa onneksi vaan tutkittiin vaatteet ja kroppa ihan ulkoisesti. Sain lentolippuun jonkun leiman tosta tarkastuksesta, ilmeisesti se tarkoitti "tarkistettu, vaaraton".

Jälkikäteen tajusin, että en muistanut yhtään jännittää virallisten asioiden hoitamista englanniksi, vaan keskityin stressaamaan lennollepääsyä. Itseasiassa en oo enää hetkeen edes miettinyt sitä, vaan on ollut tosi iisiä hoitaa hommat englanniksi ja huomaan, että pärjäänkin oikeastaan tosi hyvin. Iso askel mulle, koska ihan Suomessakin virallinen asiointi ja sosialisointi on välillä superahdistavaa. Yksin matkustaminen taitaa tehdä mulle hyvää, ehkäpä opin vähän itsenäisyyttä enkä oleta että muut aina hoitaa jutut mun puolesta.

Noemin kanssa yhtenä yönä jutellessa pohdittiin, että tää matkustaminenhan on oikeestaan ihan hirveetä. Pitkiä matkoja epämukavissa, haisevissa menopeleissä, epävarmuutta, huijausyrityksiä, rahanmenoa.. Miks me sitten ollaan niin hullaannuttu tähän? Vastaus on varmaankin siinä lauseessa, joka kerran jollain bussimatkalla huokaistiin ääneen, "It feels so good to be on the road again". Onhan se ihan uskomaton tunne; vapautta, seikkailua, jännitystä, uusia upeita asioita.

Lentokoneessa istuin kahden pukumiehen vieressä, jotka oli tullu Kathmanduun työmatkalle. Meidän majoitukset oli suht lähekkäin, ja pääsin heidän taksillaan Thameliin, jossa hostelli sijaitsee, koska matka oli kumminkin firman piikkiin. Hetken aikaa harhailtuani löysin perille Silver Home -hostelliin. Asun hotellin dormissa, jossa on 10 sänkyä. Tällä hetkellä mun huonekavereina on reissaajia Englannista, Ranskasta, Japanista ja Ausseista. Tosi kivaa porukkaa! Dormihuone on 5. kerroksessa, joten pari kertaa päivässä kun ravaa 75 porrasta ylös alas niin alkaa olla kunto kohdillaan.  

Nama maisemat toivotti mut tervetulleksi Nepaliin

♥ Minski, kakkaa kengissa